Nyt on sitten nähty, miten Svean pojat pelaavat innebandyä.Kävimme Innasen kanssa tuomitsemassa Tukholmassa ottelun Ballrog-IBK Dalen (Uumajasta) sekä Västeråsissa ottelun Västerås-Tendens/Piteå.
Mainittakoon, että Piteån porukan pelireissun pituus yhteen suuntaan oli 1075 km. Koitan tässä kirjoituksessa välittää kokemuksiamme ja kertoa myös sitä, mitä palautetta saimme sekä joukkueilta että erityisesti kansainvälisen salibandyliiton tarkkailijalta Göran Norrbergilta, hän tarkkaili molemmat ottelut.
Selkein ero suomalaisen ja ruotsalaisen huippusalibandyn välillä on, että pelaajien keskinäistä nahistelua, nokkapokkailua tai jälkitilanteiden huitomisia ja tönimisiä ei esiintynyt lainkaan. Vaikka kaverit törmäsivät kovaakin toisiinsa ja keräilivät varusteitaan, ei kumpikaan yrittänyt "rokottaa" takaisin. Suomessahan iso osa energiasta kuluu pallottomien seuraamiseen, koska halua "matsaamiseen" on. Pelaajat haluavat myös pelata paljon fyysisemmin ja ottaa kontaktia ja tämä piti sallia. Mutta eivät pelaajat sitten kyllä itkeneetkään, eivätkä valmentajat valittaneet, "että kentällähän sai tehdä mitä tahansa". Se kuului peliin siellä. Toisaalta hallit olivat sellaisia, että kentät olivat suuria ja "turva-alueita" löytyi laidan takaa, joten loukkaantumisriskiä ei ollut.
Ruotsissa ottelun jälkeen erotuomarit seuraavat kättelyseremoniat ja poistuvat sen jälkeen välittömästi pukuhuoneeseen. Ottelupöytäkirja tuodaan sitten sinne allekirjoitettavaksi. Kukaan ei saa tulla tuomarien pukuhuoneeseen ennenkuin 15 min. rauhoittumisaika on kulunut. Sitten esim. valmentajat voivat tulla tapaamaan tuomareita. Mikäli kapteenit eivät kättele tuomareita, tästä raportoidaan ottelupöytäkirjan välityksellä liitolle. Näitä voisi kokeilla Suomessakin, sillä hyödyt ovat ilmeiset. Ruotsissa erotuomaritarkkailussa tärkein teema vaikutti olevan "toleranssi". Suomessa me puhumme "jäähynantokynnyksestä". Mistä tilanteista annetaan jäähy, mistä ei ? Tämä liittyy pelin kovuuteen,kontakteihin, mutta myös pelin luistavuuteen (ei paljon katkoja) ja sitä kautta sen näyttävyyteen ja viihdearvoon katsojille.
Yleisesti ottaen voitaneen sanoa, että suomalaisilla tuomareilla verrattuna naapuriin taitaa olla liian alhainen toleranssi. Eli siis annamme jäähyjä liikaa tilanteista, joissa on kovakin kamppailu, mutta pyrkimys palloon. Ruotsalaisnäkemyksen mukaan jäähyjä annetaan tilanteista, joissa on tarkoitus vain rikkoa eli "tuhota" peliä.
Asiasta vähän sivuun, kuuluisa jatkoaikarankkari Pyynikillä oli tästä malliesimerkki. Ainoa tavoite rikkoa, ei pyrkiä palloon. Toinen juttu on sitten se, miten suomalaiseen systeemiin sopii tuo ruotsalainen ajattelu, haluavatko sitä kaikki pelaajat ja joukkueet tänne lainkaan. Viittaan tässä vain siihen, että jopa liigatasollakin on vielä pelaajia, jotka kuvittelevat, että palloa ei saa riistää takaapäin !!
Kirjoitti: arska (7.12.99)
