kolumni on alunperin julkaistu Pääkallo-lehdessä maaliskuussa 2008
Kulunut kausi ja varsinkin sen loppuosa nosti esiin taas yhden mielenkiintoisen seikan: kurinpitoelimen toiminnan. Videonauhoja kelailtiin, ja joskus oli syytä rangaista jälkikäteen ja toisinaan syytä rankaisuun ei löytynyt. Sen enempää kantaa ottamatta itse tapauksiin ja rangaistuksiin tai rankaisematta jättämisiin, niiden ympärillä käydyt keskustelut ovat omiaan avaamaan keskustelua aiheesta.
Luonnollisesti tahot, joukkueet, pelaajat ja valmentajat, joita kurinpitotoimet koskettivat langettavasti, eivät läheskään aina olleet päätösten eivätkä päättäjien kanssa samaa mieltä. Se sallittakoon.
Riippuen minkä väristä paitaa yllään kantaa kommentit päätöksistä vaihtelivat suuresti. Oman joukkueen pelaaja ei omasta mielestä tehnyt mitään väärää ja samanlaisiatapauksia on joka pelissä useita. Jos taas oman joukkueen pelaaja oli niin sanotusti ottavana osapuolena ja tapahtui esimerkiksi loukkaantuminen, niin jälkikäteen annettu rangaistus ei ollut tietenkään riittävä. Sekin sallittakoon.
Se, että selvityspyyntöjä alettiin lähetellä tarkistettavaksi kauden loppua kohden kurinpitoelimeen melko runsain mitoin, ei ainakaan itseäni yllättänyt millään lailla. Ilmiö on tuttu erotuomaripuolelta, jolloin kauden loppua lähestyttäessä kaikki keinot saavuttaa jotain otetaan käyttöön. Ei aina nähdä metsää puilta. Toisaalta kun mahdollisuus selvityspyyntöjä on tehdä, niin miksi mahdollisuutta ei sitten käytettäisi tarpeen niin vaatiessa.
Kuvatallennemateriaali asettaa monissa selvityspyyntötapauksissa omat haasteensa. Kun ottelun nauha on kuvattu tv-kameroilla, tallenteen taso on jo korkealaatuista ja tapahtumien tarkastelu on paljon helpompaa kuin esimerkiksi seurojen omilla kameroilla kuvatut pelivideot. Usein tapahtumat jäävät vaille todellista näkökulmaa videoiden huonon laadun vuoksi.
Kilpailu- ja kurinpitoryhmän kaksoisrooli ei sinällään ole kadehdittava. Yhteistyötä seurojen kanssa tulisi tehdä yhteen hiileen puhaltaen, mutta kurinpidolliset velvoitteet pakottavat kumartamaan toisaalle ja pyllistämään etäälle. Kurinpitäjien tehtävä ei muutoinkaan ole niitä miellyttävämpiä. Ennakkotapaukset seuraavat toisiaan ja harva laji-ihminen on kaikesta samaa mieltä päättäjien kanssa. Kovin moni on kyllä jälkikäteen auliisti antamassa hyviä neuvoja siitä, kuinka asiat pitäisi hoitaa.
Parannettavaakin toki löytyy. Tiedotus ja tapausten tutkinta-aika eivät aina ole linjassa päätösten kanssa. Kaikkeen luultavasti löytyy perustellut syyt, mutta aika monia hämmästyttää usean viikon kestävät päätökset ja niistä tiedottaminen, varsinkin valituslautakunnan osalta. Selkeys ja kaikilla etukäteen tiedossa olevat pelisäännöt ”jälkipeleissäkin” ovat omiaan auttamaan ymmärryksen lisäämisessä. Siihen en jaksa uskoa, että jotkut tahot tekisivät kiusallaan asiat liian vaikeiksi.
Nuori lajimme ottaa myös tässä asiassa oppia kantapään kautta. Ja miksi ei ottaisi. Kehitys tulee monesti virheiden ja niiden tunnistamisen kautta. Jo sinänsä hyvään lajikulttuuriin kuuluu, että asioista puhutaan ja ollaan montaa eri mieltä, kaikesta ei toki tarvitse olla samaa mieltä, kunhan lajia ja sen syvintä olemusta viedään eteenpäin - rehellisesti ja kaikkia osapuolia tasapuolisesti kunnioittaen. Onneksi suurin osa lajin parissa olevista ihmisistä on niitä, jotka kykenevät erottamaan asian ja henkilökohtaisuuden eron.
Voin toki olla väärässä, mutta jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön.
JUHA E. SIRKKA
Kirjoittaja on entinen kansainvälisen tason huippuerotuomari, joka vaikuttaa Salibandyliiton Erotuomarivaliokunnassa.
